Taalintehdas -paikka sydämessä

Taalintehdas on paikka missä minä sain vahvat juureni ja siksi olen aina Bruksflickan.
Synnyin, kasvoin, kävin kouluni,koin ensirakkauden ja pettymykset, kohelsin, kasvoin ihmisenä. Elin huolettoman lapsuuden kuusihenkisen perheen kuopuksena.



Tuossa tuolilla oleva nalle on mulla edelleenkin. On kulkenut koko elämäni mukana missä ikinä olenkaan asunut.

Isä ruotsinkielinen Taalintehtaalainen ja äitini karjalainen Wärtsilän kylästä. He rakastuivat ja menivät naimisiin 1947. Asuimme  lapsuuteni ajan Lemmonsillalla hyvin lähellä järveä. Kylä oli tiivis yhteisö ja kaikki tunsivat toisensa.Suurin osa miehistä oli töissä Wärtsilän rautatehtaalla. Siellä myöskin isäni teki pitkän ja raskaan uran.Kaupat olivat auki arkisin klo 17.00 ja lauantaisin 13.00 asti. Lapsuuden ajan paras kaverini Maje asui Kansantalolla (Folketshus) joka oli koko kylän kokoontumispaikka. Siellä pelattiin Bingoa, järjestettiin tanssit"Håll igång",siellä minäkin pyörin kaikkien muiden joukossa. Kansantalolla kokoontui naiset eri harrasteiden tiimoilta. Majen perhe hankki telkkarin ennen meitä ja heidän luona kävimme lauantaisin katsomassa varmaan lauantaitansseja.Oli se upeaa aikaa. Siskoni Anne on musta 3 vuotta vanhempi ja äitini ompeli meille aina uudet vaatteet koulun joulu-ja kevätjuhliin. Kaikki tehtiin itse. Äidiltäni olen myös perinyt kädentaitoni ja siitä olen niin kiitollinen.Lapsena ei mitenkään herkuteltu karkeilla ja jätskillä. Eka jätski saatiin vappuna kun kävelimme torille uudet valkoiset polvisukat jalassa Vappu marssiin.Menimme Auran kioskille ja saimme eskimo puikot. Se maistui aivan taivaalliselle.Kesällä kaikki kylän mukulat pulikoivat joko järvessä tai meressä.


Lemmonjärvi johon meidän kotiportailta oli matkaa noin 300 m.
Meidät varmaan opetettiin uimaan ennenkuin osasimme edes puhua.Talvisin hiihdimme isän kanssa pitkiä lenkkejä pitkin Lemmonjärven jäätä ja sieltä metsän kautta Hertsböleen. Isä oli aktiivisesti mukana urheilutoiminnassa. Urheiluseura oli ja on edelleen nimeltä Jäntevä. Aikanaan seura myös rakensi kansantalon viereen Paviljongin. Sen vieressä on edelleen kenttä missä mukulana ja vähän isompanakin käytiin katsomassa jalkapallo otteluita ( ja sivusilmällä vähän poikia).

Molemmat vanhempani olivat aktiivisesti mukana Jäntevän toiminnassa. Itsekin olin pienenä voimistelemassa Helsingissä TUL kevätjuhlissa
Poju , Isä ja Gösta 1973


Taalintehtaan suomalainen ala-aste missä kävin kouluni ja niin kävivät meidän lapsetkin. Ja heillä oli sama opettajakin kuin mulla.Muutimme takaisin Taalintehtaalle lasten ollessa 3 vuotiaita. Halusimme heidän saavan kasvaa inspiroivassa ympäristössä. Kokea se luonnonläheisyys ja vapaus liikkua turvallisesti. Juosta metsässä,käydä kalassa,oppia uimaan meressä, paikka missä sai olla lapsi ilman muita paineita. Siellä ei ollut väliä oliko päällä juuri ne oikean merkkiset vaatteet, millä fillarilla ajoit tai oliko niitä suosituimpia leluja mitä telkussa mainostettiin.Juuri tuon me halusimme antaa lapsillemme.Olimme hyvin tiivis perhe. Omat vanhempani olivat päivittäin läsnä lasten elämässä ja se oli yksi valtavan iso rikkaus minkä toivoisin jokaisen saavan kokea.Onnistuu tietenkin vain jos asuu lähellä.Sekä mummi että ukki opettivat asioita mitä lapset varmasti muistavat läpi elämän. Muutimme pois lasten päätettyä yläasteen.
Äiti aloitti koulun siivojana samoihin aikoihin kun minä kävin ala-astetta. Tuolloin monet naiset olivat pääsääntöisesti kotona hoitamassa lapsia.

 1 -2 luokka vuonna 1968
Eka luokan kevätlukukaudella.

Kolmas luokkalainen

 Enoni Pertti oli merimies ja hän toi tämän upean Espanjalaisen nuken meille.
Sisarukset Harri, Anne, minä ja Christina. Vuosi taitaa olla 1962

 Minä ja Mosse kissa mummun luona Slätsissä.
Mnä ja siskoni Anne

 Minä ja Anne pihamme leikkimökin edustalla.
Äiti kutoi isälle mustavalkoisen villapaidan mikä mulla on edelleen tallessa.Roikkuu makuuhuoneessamme koska on vaan niin upea.

 Äidin puoleinen Blankensteinin suku.
Isän rippikuva ilmeisesti vuodelta 1937.Löysin kuvan vasta äskettäin äidin tavaroiden joukosta.
 Taalintehtaan vanhainkoti.
Isäni ilmeisesti Osuuskaupassa. Vuodesta ei mitään tietoa.

Faffa jota en koskaan ehtinyt tapaamaan.

 Fammosta on muutamia hataria muistikuvia.

Muutamia kuvia tuosta kauniista syntymäpaikastani.
Slaggis


 Vanhoja tehtaan työntekijöiden asuintaloja.
Nämä kuvat olen ottanut paikasta mitä sanotaan Änkornas berg.Tästä pääset yhteen aikaisempaan postaukseeni. 







Entinen yleinen sauna missä minäkin kävin lapsena. Nykyään yksityisomistuksessa oleva asuinrakennus.

Vanha postitalo torin laidassa.Valitettavasti tämäkin lahoaa pystyyn.Upea talo missä ihastuttavat huoneet. Mulla oli täältä vuokrattuna joskus työhuone missä tein neuleita.

Wärtsilän konttorirakennus missä olin joskus juoksulikkana.
 Taalintehtaan satamaaluetta
TÄSTÄ pääset lukemaan lisää Taalintehtaasta. Suosittelen vierailemaan.Viehättävä paikka myös syksyisin.

Dragsfjärdin hautausmaa. Täällä lepää niin mummo ja ukki, fammo ja faffa kuin myös tämän pääkäytävän varrella omat vanhempani.


Minä, Maje ja Anne muutama vuosi sitten kun satuimme Taalintehtaalle samaan aikaan.
Lilla Masugnträsk.

Lapsuuteni Taalintehtaalla.Elämä oli huoletonta ja turvallista.Olimme kuusihenkinen perhe. Asuimme 2h ja keittiön asunnossa Lemmonsillalla. Vesi kannettiin kaivosta ja vessa oli 50 m talosta.Järven rannalla oli sauna joka lämmitettiin mahdollisesti kerran viikossa ja siellä kävivät kaikki jotka asuivat sillä alueella. Äidin aloittaessa työskennellä koululla saimme käydä opettajien asuntolan saunassa. Oli aika luksusta. Joskus kävimme siellä kylän yleisessä saunassa.Jääkaappia ei ollut ihan joka taloudessa vaan kaikki ruokatarvikkeet pidettiin maakellarissa. Ruoka laitettiin puuhellassa ja sitten jossain vaiheessa sähköliedellä.Tiskit tiskattiin pesuvadissa.Talvella kun oli ollut kauan leikkimässä lumihangessa jalat lämmitettiin pitämällä niitä kuumassa vedessä puuhellan edessä.Oma hetekkani oli palomuurin toisella puolella ja muistan vielä sen lämmön mitä se seinä hohkasi.Silloin ei osteltu leikkakaluja vaan leikittiin ulkona. Ei kukaan kertonut mitä piti leikkiä. Silloin juostiin pitkin pihoja ja metsiä. Me oltiin aina ulkona.Jouluksi saimme muutamia lahjoja koska se ei ollut se joulun perimmäinen tarkoitus. Muistan ihan selvästi miten sain keltaisen muovisen nuken pyykinpesukoneen. Muistan ihan tarkkaan minkä näköinen se oli.Muistan myös hetken kun sain fammolta nallen.Jouluna isä haki metsästä kuusen mikä siten koristeltiin yhdessä.Äiti laittoi perinteisiä karjalaisia jouluruokia, samoja laitan itsekin. Äiti ne opetti ja ilman niitä joulu ei tunnu joululta.

Vuonna 2013 kirjoitin runon kun muistelin lapsuuteni jouluja.
                             Valkoista lunta ,iloista mieltä,lapsen kiljuntaa
                             vatsaan sattuu, ruoka ei  maita
                             Olenko ollut kiltti, tuleeko pukki
                             vähän pelottaa, jännittää
                             Ulkona pimeää kynttilän valossa
                             Äidin selän takana, hamuillaan isän kättä, silmät loistaa
                             Kuuluu tipsutusta, kolinaa
                             Voiko se olla totta?

Sain vahvat opit kotonta. Opit mitkä on kantanut läpi elämän.Seuraavan tekstin olen kirjoittanut 13.8.2015 päivänä joka on isäni syntymäpäivä.

Tänään 13.8 pitäisi taivaalla näkyä tähtisadetta. Istun pimeällä terassilla tähyillen taivasta ja mietin elämää. Tähtenä taivaalla tuikkivat omat vanhempani. Isäni olisi tänään täyttänyt 93 vuotta. Suukkoja pilven reunalle. Ikävä ei hellitä koskaan, sen kanssa vaan oppii elämään. Isäni kuten moni muukaan ei halunnut puhua sodasta. Se vaikutti ihmisiin enemmän kuin meidän ikäpolvi tulee koskaan ymmärtämään. Jotta pystyy ymmärtämään tätä päivää pitää tuntea myös menneisyys. Tästä syystä olen alkanut selvittelemään oman perheeni historiaa. Viime viikolla posti toi minulle Valtion arkistosta isääni koskevia papereita sodan ajalta. Itkien olen noita papereita tutkinut. Isäni oli sotimassa Suomen jatkosodassa vuosina 1941-1944. Isäni haavoittui 1942 kranaatin iskussa ja niitä sirpaleita kantoi koko elämänsä. Setäni kuoli jatkosodan ihan viime hetkillä vain muutaman kilometrin päästä omasta isästäni. Se oli myös yksi asia mistä ei isäni halunnut puhua. Isäni oli vain 19 vuotias vuonna 1941, siis pelkkä poika. En edes voi kuvitella niitä tuntemuksia mitä hänellä tai fammolla ja faffalla ollut kun pojat lähteneet armeijaan. 
Noista ajoista on kauan mutta tuo sota ja kaikki aiemmat sodat, niissä taistelleet ja isänmaan puolesta kaatuneet ovat rakentaneet meille tämän maan. Me elämme itsenäisessä Suomessa. Oppikaamme arvostamaan sitä mitä meillä on. Äitini oli kotoisin Karjalasta, Wärtsilästä joka jäi Neuvostoliiton haltuun. Sieltä Blankestainin perhe lähti evakkoon ja monien mutkien kautta päätyivät Taalintehtaalle. Täysin ruotsinkieliselle alueelle. Ei ollut heilläkään helppoa asettua asumaan saaristoon. Heitä haukuttiin ryssiksi ja toivottiin kaikkien lähtevän takaisin sinnen mistä tulivatkin. No se oli mahdotonta. Mulle ei kyllä ikinä selvinnyt mitähän kieltä vanhempani ovat puhuneet tavatessaan. Isäni umpi ruotsinkielinen ja äitini väänsi Karjalan murretta. Rakkaus teki tehtävänsä ja vuonna 1947 oli häät ja siitä liitosta syntyi 4 lasta mistä minä olen nuorin. Molempien taustat ja tuo sota muokkasivat vanhempani hyvin avarakatseiseksi. Vanhempani eivät koskaan syrjineet tai tuominneet ihmisiä värin, rodun tai minkään muunkaan syyn takia. Omassakin suvussa ollut samaa sukupuolta oleva pariskunta joskus aikojen alussa.Oli lystikästä kun heistä vaan puhuttiin täti xx ja väninna. Jokaisella on oikeus elää omaa elämäänsä parhaaksi katsomallaan tavalla. Siitäkin syystä olen aina kunnioittanut omia vanhempiani. Uskokaa tai älkää en ole koskaan korottanut ääntäni, paiskonut ovia tai puhunut rumasti vanhemmilleni. En toki ollut mikään enkeli ( enkä ole vieläkään), töpeksin niinkuin kaikki nuoret tekevät mutta olin aika nöyrä äidin ja isän edessä. Ei mitään syytä vihoitella heille. Varmaan mietitte miksi kirjoittelen tätä. Ehkä itseäni varten ? Haluan muistuttaa itseäni ja omaa perhettäni siitä kuinka hyvin meillä on asiat. Olkaamme iloisia ja kiitollisia siitä mitä meillä on. Pidetään toisistamme huolta ja eletään vähemmällä kiireellä. Nautitaan joka päivästä niin kuin se olisi viimeinen. Elämä on liian lyhyt kurkottelemaan kuuta taivaalta, märehtimällä kaikkea sontaa ja puuttumalla kaikkien muiden elämään. Eletään omaa elämäämme täysillä ja kukaan muu ei sitä voi puolestasi tehdä. Oppikaamme rakastamaan ja arvostamaan itseämme. Minä ainakin olen oppinut.
Suukkoja pilven reunalle. Olitte parhaat vanhemmat.


                                    //Lena

No comments

Kaunis kiitos sinulle joka kommentoit bloggaustani.