Olinko tarpeeksi hyvä?

Kun itsellä alkaa kohta ikää olemaan 60 vuotta tulee väkistenkin mietittyä mennyttä ja tulevaa. Summata tavallaan elettyä elämää. Mitä on saavuttanut, jäikö jotain saavuttamatta ja varsinkin sitä että olisiko jotain pitänyt tehdä toisin.



Nuorenpana sitä tuli ja meni miettimättä sen enempää elämänkaarta. Iän myötä huomaa että tuo kaari lyhenee ja niitä tukipilareita katoaa matkan varrella. Se on varmaan se pysäyttävin kohta kun joku omasta perheestä poistuu keskuudestamme. Menetin oman rakkaan isäni 1998, rakkaan äitini 2011 ja isoveljeni 2017.Olen ollut aikuinen kuin näin kävi joten siitä saan olla kiitollinen. Moni menettää jo todella nuorena läheisensä. Mutta siinä kohtaa kun kohtaa kuoleman ei jaksa olla kiitollinen yhdessäolon ajasta vaan se tuska ja kaipaus repii sydämen irti rinnasta.Asioita mitä ennen piti itsestään selvyytenä ei enää ollut. Mihin katosi ne hetket kun kävin äidin ja isän luona. Ne keskustelut, äidin tekemät ruoat, hetket jolloin kolmoset olivat mummin ja ukin sylissä, kaikki se yhdessä vietty aika. Niitä ei vaan enään ollut. Ensin opeteltiin elämään ilman isää, sitten ilman äitiä ja vielä ilman isoveljeä. Varsinkin äidin kuoleman jälkeen kolahti alitajuntaan tieto että me lapset olemme seuraavana jonossa. Meitä oli neljä sisarusta. Tyttö -1948, poika -1952 , tyttö 1957 ja tyttö1960. Nyt on enään tytöt jäljellä ja minä siis kuopuksena. Olen ollut aina todella läheisissä väleissä omiin vanhempiini. Päivittäin joko tapasimme tai soittelimme riippuen missä milloinkin asuimme.
Oma lapsuuteni oli todella huoletonta saaristolaistytön elämää. Ensimmäiset 12 vuotta asuimme puutalossa Lemmonsillalla ( Lemmonbro). Oli matala puutalo joka oli  Wärtsilän rautatehtaan työläisten asuntoja. Puutalot olivat kahden perheen taloja. Siinä osassa kylää niitä oli noin 20. Talot sijaitsivat järvenrannalla noin 3 km kylän keskustasta. Meitä oli 6 henkinen perhe ja asunto oli 2 h+ k. Mukavuuksia ei tietenkään ollut. Keittiössä puuhella ja puucee pihan perällä joka oli yhteinen x määrälle taloja. Puulämmitteinen sauna oli järven rannalla ( on edelleen jäljellä). Puutalotkin ovat edelleen paikallaan mutta ne myytiin aikoja sitten ja ovat kunnostettuja.Paras kaverimme Maje asui Kansantalolla joka oli 0,5 km päässä kun oikaisi metsän kautta. Siellä vietin lapsena todella paljon aikaa. Vieressä oli urheilukenttä ja urheiluseura Jäntevän paviljongi. Varhaisteininä kentän laidalla katseltiin jalkapalloa tai oikeasti kylän poikia niin kuin asiaan kuuluu. Talvisin hiihdimme isän kanssa todella paljon. Muistan vieläkin niitä retkiä järven poikki Hertsbölen metsiin tai kesäpäivinä pulikointia järvessä. En tiedä onko totta vai mielikuva mutta näen itseni siellä järven rannalla sellaisessa vaalean sinikukallisessa uimapuvussa missä oli sellainen röyhelö pepun päällä.
Muistan kuinka ihanaa oli talvella käpertyä hetekkaan nukkumaan ja kylki ihan palomuuriin kiinni tai kun äiti laittoin pesuvadin hellan eteen missä lämmittelimme jalkoja. Jouluruoat valmistettiin puuhellalla. Tiskit tiskattiin pesuvadeissa, maakellari portaiden vieressä. Leikkimökki pihalla. Isä joulupukkina.Muistan erityisesti kun sain lahjaksi keltaisen muovisen pesukoneen nukelle. Oli niin hieno. Omassa lapsuudessa lahjat ei ollut se pääasia. Ei ollut tapana käyttää paljon rahaa lahjoihin oli sitten kyse syntymä tai joululahjoista. Samaa perinnettä olemme noudattaneet omien lasten kohdalla. Lahjojen määrä tai arvo ei mittaa rakkauden määrää. Tänä päivänä tuo on osalla ihmisistä lähtenyt täysin lapasesta. Vaikka ei olisi varaa niin lahjoja täytyy ostaa ja paljon. Se mikä kertoo rakkaudesta on se yhdessä vietetty aika. Lahjoja voi ostaa ja heittää pois, yhteistä aikaa ja muistoja ei. Muistakaa hyvät lukijat että aika on rajallista joten käyttäkää se viisaasti. Miettikää kaksi kertaa mitä saavutetaan sillä että tuhlataan elämä sille että hamuillaan tähtiä taivaalta, ollaan ilkeitä kanssaihmisille, pahoitetaan toisen mieli tahallisesti tai tahattomasti. En ole koskaan riidellyt omien vanhempieni kanssa, he eivät ole korottaneet ääntänsä mulle enkä minä heille. Ei ole ollut mitään syytä. Olen aina kunnioittanut omia vanhempiani vaikka teininä tietenkin oli välillä vaikea ymmärtää tiettyjä sääntöjä. Mutta kunnioitin niitä ja vanhempana ymmärsin miksi. He eivät koskaa kritisoineet tai moittineet valintojani vaikka näkivät että metsään menee. Kaikki opit on menty kantapään kautta. Olisi varmaan ollut vaikea myös kääntää päätäni koska olen aika päättäväinen ihminen.Toki kun menin naimisiin aivan liian nuorena olisivat voineet ennen vihkitilaisuutta humauttaa vaikka kanveesiin. Olisi sekin helvetti( anteeksi ruma sana) jäänyt kokematta. Toki varmaan siitä syystä luulen olevani parempi ihminen kuin jos se helvetti olisi jäänyt kokematta.Onneksi olin tarpeeksi vahva ja otin avioeron runsaan vuoden jälkeen. Siitä liitosta ei ole muuta jäljellä kuin sukunimi väestörekisterissä. Senkin poistaisin jos olisi mahdollista. Kaikki muut on revitty, poltettu tai tuhottu.Se siitä.
Olen aiemminkin kirjoittanut omista vanhemmistani ja sen ikäluokan kauhuista. Isä kokenut sodan ja äiti sodan/ evakon. Isä syntyjään Taalintehtaalta ja äitini Karjalasta. Isältä olen perinyt mm. kiharat hiukset ja äidiltäni puhelahjan sekä kädentaidot.Heidän elämänkokemuksensa teki sen että olivat hyvin suvaitsevaisia, ketään ei tuomittu eikä syrjitty. Ihan sama mitä sukupuolta oli, minkä värinen tai mitä kieltä puhui. Vanhempani eivät koskaan puhuneet ihmisistä pahaa.Sellaiset asiat eivät merkinneet mitään kun isä näki sodan kauhut nuorena poikana tai äiti joutui perheineen jättämään kaiken taakseen ja muuttamaan täysin suomenkielisenä ruotsinkieliselle seudulle. Isä teki työuransa Wärtsilän rautatehtaalla raskaassa vuorotyössä. Äiti kotiäitinä kunnes meni suomalaiseen kouluun siivoojaksi kun minä aloitin koulun. Äiti taisi ensimmäisestä palkastaan ostaa meille telkkarin. Sitä ennen olimme käyneet katsomassa telkkaria Majen kotona. Meidän vanhemmat olivat parhaita kaveruksia. Lämmöllä muistelen niitä yhteisiä hetkiä perheiden kesken.Ollessani noin 12 v muutimme kerrostaloon. Klockberga joka oli 6 kerroksinen talo keskellä kylää. Tai on se talo edelleen siellä. Niitä on neljä korkeata taloa keskellä kylää korkean mäen päällä. 70 luvulla olivat ihan tajuttoman hienoja, nyt en ihan olisi enään samaa mieltä. Muutimme asumaan ylimpään kerrokseen 4 h +k. Asuntoon oli kaksi sisäänkäyntiä. vanhemmat sisarukset saivat sen huoneen missä oli oma sisäänkäynti ja vessa. Minä ja Anne saimme keskimmäisen makkarin. Oli se hienoa kun muutti asuntoon missä oli kaikki mukavuudet. Alakerrassa sauna ja pesutupa. Isä vastusti muuttoa mutta äiti ei antanut periksi. Molemmat kuitenkin äärettömän tyytyväisiä muutosta kun sen viimein teimme. Olihan se huomattavasti helpompaa kaikilla mukavuuksilla vaikka tietty haikeus kun luovuimme puutalosta.Vanhemmat sisarukset muuttivat aika nopeasti tahoilleen ja jäimme neljästään kotiin. Isä jäi jossain vaiheessa eläkkelle ja se olikin kova paikka kun olet koko ikäsi tehnyt töitä. Äiti jatkoi vielä muutaman vuoden työntekoa. Itse muutin eka kerran pois 18 vuotiaana Turkuun opiskelemaan mutta kiltisti joka viikonloppu kotiin vanhempien luo. Pysyvästi muutin 20 vuotiaana Turkuun eli samaan aikaan kun aloitin merimiesurani. Silti soittelin ja kävin useasti kotona. Yhden ainoan joulun olen ollut erossa vanhemmistani ja se oli joulu 1981 kun jouduin olemaan laivalla. Se joulu tuli ja meni aika vauhdikkaasti eikä siitä sen enempää.Elämä kuljetti sinne ja tänne ja olen kiitollinen joka päivästä. Mullistavin asia oli ilman muuta lasten syntyminen. Syyskuussa -90 saimme kolmosvauvat. Poika-poika- tyttö.
Syntyivät raskausviikolla 26 ja elämän ensikuukaudet sujuivat keskolassa. Omat vanhempani olivat tukena ja auttoivat mitä pystyivät. Toisia isonvahempia ei ollut enään elossa joten kaikki mummo/ukki muistot ja opit ovat tulleet omilta vanhemmiltani. Se apu oli korvaamatonta. Lasten isä laivalla töissä joten joka toinen viikko olin vauvojen kanssa yksin. Silloin me menimme joko vanhempieni luo tai he tulivat meille. Eka vuosi niitä apukäsiä tarvittiin ja niitä ihan pyytämättä myös tarjottiin.  Isovanhemmuus on myös asia millä osalla nykyvanhemmista on outo käsitys. Pidetään itsestään selvyytenä että isovanhemmat ovat aina lastenvahtina. Isovanhempia voi pompottaa miten haluaa. Se ei ihan toimi niin. Isovanhemmat ovat oman osuutensa hoitaneet aikanaan ja tottakai auttavat mutta se ei ole itsestäänselvyys. Monet isovanhemmat ovat hyvinkin iäkkäitä ja sairaita. Voimia ei välttämättä ole enään lasten kaitsimiseen. Ja sitä pitää kunnioittaa ja ymmärtää eikä haukkua ja osoittaa mieltään. Emme koskaan pitäneet omia vanhempiani mitenkään itsestäänselvyytenä vaan he melkein loukkaantuivat kun yritin säästää heidän voimiaan.Onneksi meillä kolmoset olivat helppoja hoidettavia. Villejä keskenään mutta tottelevaisia. En ole myöskään heidän kanssaan koskaa riidellyt enkä huutanut heille. Ei ole ollut syytä. Asioista pitää pystyä keskustelemaan.
2003 muutimme takaisin Taalintehtaalle ja tällöin asuimme ihan naapureina. Halusimme lasten kokevan saman turvallisen lapsuuden kuin itselläni oli. Vapauden liikkua metsässä, pihalla, merellä, järvellä. Käydä pientä kyläkoulua. Erittäin viisas päätös jota emme kadu päivääkään.


Lähellä asui myös kaksi siskoani joita tapasimme usein. Silloin myös perinteisiin kuului joulun vietto yhdessä. Kokoonnuimme kaikki joko meille tai äidin ja isän luokse. Kaipaan niitä äidin tekemiä jouluruokia ja sitä yhdessäoloa.






Olemme itsekin nyt isovanhempia. Aivan ihanan Miro pojan isovanhempia. Miro syntyi 06-2018 ja lokakuussa syntyy toinen vauva. Toivon ja uskon että pystyn olemaan edes puoliksi niin hyvä mormori kuin oma äitini oli kolmosille. Tuo pieni poika on valloittanut kaikkien sydämmet. On aivan mahtavaa viettää aikaa hänen kanssa. Vierasti meitä aika kauan mutta ei enään.Moni minut tuntevat olivat aivan varmoja että musta tulee sellainen hössöttävä joka asiaan puuttuva mormori. No eipä tullut. Olen sitä mieltä että kun perheeseen syntyy lapsi / lapsia pitää antaa vanhempien itse luoda se heille paras tapa hoitaa vauvaa/ kotia. Jos kaivataan apua tai neuvoja tottakai silloin autetaan mutta koskaan ei koskaan saa mennä arvostelemaan eikä lykätä nenäänsä jokaiseen asiaan.Niitäkin ihmisiä kun on ja paljon. Täytyy kunnioittaa jokaisen omaa kotia ja elämää. Asiat tehdään hieman eri tavalla kuin 1990 tai sitä aiemmin.
Palatakseni kirjoituksen otsikkoon.Ei mene päivääkään etten miettisi omia vanhempiani ja veljeäni. Menetyksen kanssa oppii elämään mutta kaipaus edelleen syvä. Tätäkin kirjoittaessa kyyneleet valuvat pitkin poskia. Olen äärettömän herkkä eli itken ilosta ja surusta.Se mitä mietin ja ajattelen olinko tarpeeksi hyvä tytär ja sisko. Olisiko pitänyt tehdä vielä enemmän tai toisin? Onko joku muu joka saa samoja ajatuksia päähänsä? Tiedän että tämä kuulostaa oudolta mutta jotenkin en pääse tuosta ajatuksesta enkä edes tiedä mistä se on iskostunut päähäni.Täytyy vaan uskoa että olin hyvä ja rakastava tytär koska omat vanhempani ansaitsivat vain kaikkein parasta. Ja siitä olen kiitollinen että olin läsnä ja lähellä ja pidin kädestä kiinni kun he nukkuivat ikiuneen. Hetki oli kaunis eikä mitenkään pelottava. Mutta siihen hetkeen päättyi tyttärenä olo. Enään ei ollut vanhempia keneltä voisi kysyä vaikka mitä.
Joten te joilla on vielä vanhemmat elossa. Olkaa läsnä, kuunnelkaa heitä, kyselkää, jutelkaa, ottakaa oppia, olkaa kärsivällisiä jos vanhemmilla on sairaus joka on muuttanut heitä, kunnioittakaa vanhempianne,viettäkää aikaa heidän kanssa koska tulee se päivä kun heitä ei enään ole ja siinä kohtaa on turha enään miettiä että olisi pitänyt....
Ei saa olla niin kiire etteikö omalle perheelleen voi antaa aikaa. Ihmiset eivät kaipaa lahjoja vaan yhdessäoloa. Tehkää muistoja yhdessä ja säilökää ne. Muistot auttavat teitä selviytymään kun on lähdön aika.

Suukkoja pilven reunalle ja kunnes jälleen tavataan

Rakkaudella
//Lena
















 

No comments

Kaunis kiitos sinulle joka kommentoit bloggaustani.